On synkkää mutta valoisaa. Käytävää muistuttava tie jonka ympäröimänä löytyy erikorkuisia taloja. Tien päässä istuu kerrostalo jonka katsominenkin tuo kauhua sydämeen vauhdittaen tämän sykkeen. Kun seisoin ja tuijotin taloa, minulla heräsi kysymys "miksi minä?". Katseeni kohdistui taloon kuin olisin sen kanssa vuoropuhelussa sillä se vaikutti houkuttavan minua tulemaan vain lähemmäksi. Mitä lähemmäksi suostuin katua pitkin taloa lähestymään sitä enemmän sydämensykkeeni riehui.

         

Talon sisällä ja ikkunan takana seisoo hän tuijottaen siitä ulos. Hän miettii kun katselee kahdella silmällään poikaa, joka taloaan tuijottaa: "Onko oikein että asun talossa joka pelottaa ja ahdistaa ihmisiä?"

               

Seisoin ulkona kun pian nostin päätäni kohti ikkunaa, sadetta tuli vauhdilla ja ukkonenkin vain rymisi.

 

- Mitä tämä voisi tarkoittaa, miksi juuri minä seison ja tuijotan taloa kun kaikki muut ovat sisällä, jaarittelin itsekseni.

 

Taloni on ehkä riivattu mutta minähän en ole mikään huono ihminen. Tästä elämäntavasta on minun päästä eroon. Vanhempieni murha, joka tapahtui ensimmäisenä ikävuotena syntymäni jälkeen, jolloin eräs mies hyökkäsi ja surmasi vanhempani. Minut hän oli päättänyt jättää kodin oven ulkopuolelle löydettäväksi. Tämä kosto ja vihamielisyys on tehnyt minusta synkän ja eristäytyneen. Mutta tänään tämä synkkyys loppuu. Poika katsoo minua kohti ja varmaan ihmettelee mutta ei kauan.

Näin kun talon ovi avautui ihan kuin se viheltäisi minulle ja toivottaisi minua peremmälle. Astun talon pimeyteen ja ajatuksiini virtaa jälleen "miksi minä?". Vaikka ajatukseni olivat äänettömät talosta kaikui " koska olet ainut joka voi minua auttaa". Säikähdin ääntä niin, että pyörtymisen vaara oli jo lähellä ja etenkin kun ovi samanaikaisesti pamahti kiinni perässäni.

Poika vaikutti olevan peloissaan mutta niin olin myös minäkin.

-Älä pelkää poika minä en sinua satut, totesin hänelle.

-Huh! Kuka olet? Ja miksi olen täällä?

-Sinua selkeästi painaa monia kysymyksiä, mutta mikä niistä kysymyksistä on painavin?

-Miksi luulet että tarvitsen sinua?

-Koska minulla sattuu olemaan vastaus niihin kysymyksiin jotka eniten vangitsevat sinua.

Kävelin ylös portaista ja katsoin ulos samasta ikkunast, josta  kyseinen mystinen mies katseli. Näin sen kauhun, kostonhimon ja pelon jonka isäni koki ja jonka vuoksi hän jätti meidät ja karkasi.

-Tiedän vallan hyvin mitä mietit nuorimies.

    

Pian ikkunan vieressä seisoessani minun olkapäilleni ilmestyi käsi. Minua pelotti aluksi mutta lämmin kosketus, jota mystinen mies tarjosi toi turvaa ja rauhan olon.

Ojensin käteni pojan hartioille ja hän kääntyi katsomaan minua. Hän ei vaikuttanut pelkäävän minua vaan seisoi ja tuijotti. Katsoessani häntä silmistäni valui kyyneliä kuin ihminellä, jolla  hymy ei yksinkertaisesti enää riitä kuvaamaan sitä iloa ja rauhaa, jonka keho sillä hetkellä tuntee. Se on kuin ihminen, joka olisi viettänyt 15 vuotta autiolla saarella yksin ja yllättäen näkee helikopterin laskeutuvan häntä noutamaan.

-Etkö pelkää minua?

-En! kuka sinä olet?

Hetken mietin ajatuksissani että olisiko elämänmuutos vihdoinkin paikalla vai vieläkö minä kestän jatkaa tätä kurjaa salailua.

                          

-NO! Mitä odotat!?

Odotin innokkaasti mutta jostain syystä epätoivoisesti hänen vastaustaan. Pian hän kääntyi selkä minua vasten ja otti hupun pois.

-En ole iloinen siitä mitä olen ja mitä olen tehnyt. Se on sama kuin pitäisi kuollutta kalaa kädessään ja ihmettelisi miksi se siinä makaa kuolleena, vaikka olet itse syypää sen kuolemaan"

-Kuka olet? Olen pitkään jostain kumman syystä nähnyt heijastuksia siitä, että jonain päivänä  elämäni muuttuu ja saan kaikkiin kysymyksiini vastauksen. Kävelin torin läpi ihmetellen miksi juuri minä kävelin torin läpi ja talo näytti kiinnittävän huomiota vain minuun jolloin heräsi kysymys " miksi minä?".

-Kun katsoit tuosta ikkunasta ulos niin mitä sinä näit ja tunsit?

                      

Mietin pitkään mitä sanoisin. Valehtelisinko vai kerronko totuuden. Se on kuin totuus vastaisi totuudelle sillä itse totuus edessäsi sinulle vilkuilee. Päätin että kerron totuuden.

                                   

-Näin surun, inhon ja koston himon jonka isä koki pienenä, kun hänen vanhempansa surmattiin ja sen saman pelon tuntee, jonka vuoksi hän meidät jätti ollessani vauvaikäinen.Toisaalta kun ikkunasta katsoin tunsin oloni turvalliseksi ihan kuin minä kuuluisin tänne. Joten. Kuka sinä olet?"

Tunsin samaisen häpeän joka toistui mutta olin kyllästynyt valheisiin ja murheisiin. Joten päätin kertoa totuuden.

-Olen isäsi!

                            

En voinut millään uskoa kuulemani vaikka tunne olisi ollutkin samankaltainen en siltikään vain uskoa siihen.   

-En usko sinua! Käänny ympäri!

Sillä Hetkellä kuulin ensimmäisen kerran lintujen laulun ja pystyin tiedostamaan halujani. Poika tarttui viitastani ja veti hetken mutta turhautui. Minä hymyilin ja ensimmäistä kertaa käännyin hymyillen katsomaan ihmistä, ei mitä tahansa ihmistä, vaan omaa poikaani. Näin minä käännyin.

Hän kääntyi ja äkkiä tunsin sen energian. Otin nopeasti taskustani kuvan jonka äitini minulle oli ojentanut ja näin että hän todella oli isäni. Hetken heräsi kysymyksiä ja suuttumusta mutta ilo voitti tämän kaiken ja pian molempien silmissä oli kyyneleet. Olin vihdoin löytänyt vastauksen kaikkiin kysymyksiini.

Suuntasimme pian kotiin ja olin valmis korvaamaan virheitä ja saamaan perheeni takaisin.

 

 

Teksti on kirjoitettu luovan kirjoittamisen kurssilla.

Kuvat: 
Vinoth Chandar (https://www.flickr.com/photos/vinothchandar/5997445354)
Teksti: 
Edward Walls